Kitabı oku: «Lukinverkkoja: Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat», sayfa 3

"Mutta siihen, että nämä edut palvelijalle lankeisivat, on välttämätöntä että hänen emäntänsä kohtelee häntä oikeudella, viisaudella ja hyvyydellä. Ja tämä ei voi tapahtua, niin kauan kuin hän halveksii palveliaansa, eli on hänen onnestaan eli onnettomuudestaan väliäpitämätön. Ensinnäkin tulee emännän itse ottaa toimintoihin osaa, hyvyydellä oikaista vaillinaisuudet ja esimerkillään osoittaa kuinka voidaan taloutta hoitaa järjestyksellä ja älyllä. Ja vielä tulee hänen suoda palveliansa nauttia mitä hyvää tälle suinki voisi löytyä – kaikki lepohetket, kaikki huvitukset, jotka eivät työtä ehkäise, ja joita palvelija tarvitsee yhtä hyvin kun rouvansakin. Minä kyllä tiedän että tämä on monen mielestä ankarasti puhuttu, mutta olen täydellisesti varma siitä, ettei muuta mahdollisuutta löydy palkollisten parantamiseksi. Ei ole pelkoa siitä että palveliat rupeaisivat laiskottelemaan siinä talossa, jossa perheen jäsenet ovat oivaa ja työtä rakastavaa väkeä, eli että huonot tavat pääsisivät juurtumaan palkollisiin kunniallisessa ja hyvässä talossa. Sitä emäntää, joka palvelioilleen osoittaa luottamusta ja kunnioitusta, palvellaan varmaankin paremmasti kuin sitä, joka antaa heidän selvään tuntea että he ovat alhaisia; ja todellakin se palvelia on huono, johon ei totisen, kelvollisen ja lempeän emännän esimerkki jossakin määrin vaikuttaisi.

"Minun selvitykseni arvoitukseen olisi sentähden seuraava:

"Ensiksi: että naiset panevat omantunnon asiaksi tärkeyden osata itse toimittaa useimmat talonaskareet, eivätkä niinkuin nyt on tapana, enään pidä sitä häpeänä.

"Sitten: ettei milloinkaan emäntä unhoita sitä, että palveliansa on

Jumalan edessä hänen vertaisensa.

"Ja tämän kautta luulen ruman tomun-piilopaikan mahdolliseksi poistaa."

"Tosi kyllä," sanoi Jenny, kun olin lopettanut, "ja oivallinen kirjoitus, isä, mutta…"

"Mutta mitä?"

"Joo, en voi ymmärtää miksi, isä, aina pauhaat ainoastaan vaimonpuolille. Luulisipa että kaikki paha mailmassa on heidän syynsä."

"Ei, tyttöseni, mutta naisten tulee kääntää ja parantaa mailma, ja jokaisen parantajan tulee aloittaa itsestään. Siitä huolimatta ovat naiset soveliaat poistamaan lukinverkkoja ja kotiamme pelastamaan noista pienistä pölylokeroista."

III

Huolimattomuus.

"Oletko, isä, nähnyt kirjoitelman Aftonpost lehdessä sinun hyökkäyksesi johdosta meidän naisten kimppuun, jonka teit joku aika taapäin?" kysyi Jenny, veitikkamaisesti hymyellen eräänä iltana, kun me teen jälkeen istuimme kirjastohuoneen takkatulen edessä.

"En, en ole sitä tehnyt."

"Oh, se on erinomaisen hyvä. Kirjoittaja, ken lieneekin on ruvennut meidän aseenkantajaksemme, ja selittää että elämäntarkoitus naisella on ainoastaan pysyä kauniina ja ihanuudellaan miesten silmiä ilahduttaa. Työntekoa ei koskaan pidä meiltä vaatiakaan. Jos joudun naimisiin, ei minulla ole muita velvollisuuksia kuin että aina olen hyvin puettu, aina hyvällä tuulella – mikä tuommoisissa olosuhteissa ei olisikaan vallan vaikeata – ja hänen 'silmiänsä ilahduttaa' niin pian kuin hän tulee sisään elämän vaivoista väsyneenä. Kaukana minusta olkoot talonaskareet: ne vain tyynen mieleni pilaavat, vahingoittavat kauneuteni ja tekevät käteni karkeiksi ja rumiksi; ja tuo olisi aikaansaava sen, että mieheni joutuisi kovaan kiusaukseen jättää kodin liesi. Sentähden tulee minun sangen tyystisti varoa ihoani ja käsiäni, ja hyvää mielenlaatuani, eikä ajatuksissanikaan edesantaa itseäni alttiiksi talonaskareiden toimittamisen vaivalle."

"Hyvä, neiti Jenny! Kuinka kadehdin tulevan miehenne onnea, jolla on oleva vaimo, joka ei pidä lukua jos miehensä saapi päivällistä eli ei!"

"Kas niin, mr Thoro, pois pilkanteko," sanoi Jenny. "Minä olen ihastuksesta aina seitsemännessä taivaassa asti tuon uuden peruslain yli, enkä aio antaa kenenkään korkeuden istuimeltani houkutella itseäni alas. Se olisi juuri minun mieleeni että tarkoitukseni tässä maailmassa olisi olla kauniina. Ihastuksella kantaisin kalliita pitsejä ja hohtokiviä, ja näkisin elämän ympärilläni kiertelevän, kun kauniin tähden ympärillä, jonka ainoa tehtävä on loistaa ja lumota kaikkein silmiä, jotka häntä katsovat, ja kuitenkin sen ohessa tietää olevani oikein hyödyttävä ja tekeväni tehtäväni elämässä."

"Se on oikein," lausui Rudolf, "tuohon minä yhdistyn. Jos joskus nain, en tahdo keittiön-hoitajaa enkä kirjuria vaimokseni. Minä tahdon todellisen naisen, jonka saan sulkea ilmakehään täynnä ihanuutta ja runoutta, loitolla jokapäiväisen elämän hiestä ja huolesta."

"Silloin," lausui Theodor, "täytyy teidän itsenne eli vaimonne olla hurjan rikas."

"Minä en koskaan nai itselleni rahoja," selitti Rudolf, "minä olen vaimoni elättävä, eikä hän minua."

Rudolf on eräs toinen ystävistämme, jolla myöskin on vakuutettu sijansa kotomme valkean ääressä, ja hän puollustaa piirissämme nuorta ritarillista Amerikaa. Hänen unelmansa ja mielikuvituksensa olivat aina sellaiset, että kaikki ihmiset pitivät häntä herttaisen hyvänä poikana. Jolla ei yhdenkolmatta vuoden ijässä ole romantillisia unelmia, hänestä tulee viidenkymmenen vuotiaana kammottavan prosallinen mies, ja sentähden en minä koskaan laske pilkkaa Rudolfin ilmakuvista, joitten valmistumiseen ei vaadita mitään muuta kuin tasaista maata pohjaperusteeksi.

"Hupaista olisi tietää," lisäsi Theodor, "kuinka pitkän ajan nuori lakimies eli lääkäri, jolla ei ole muuta pää-omaa kuin hyvä päänsä, tarvitsee luodakseen valittunsa ympäri ihanuuden ja runouden ilmakehän? Suurtako vuotuista tuloa vaadittaisiin tuon paratiisin ylläpitämiseen?"

"Sitä minä en tiedä. En sitä ole tarkempaan ajatellut. Mutta että maalin pää on vaikea saavuttaa, sen tiedän, ja siksi naimisiin-menoa katselen mitä kaukaisimmassa etäisyydessä. Ensin on minun hankkiminen omaisuus, joka voisi vaimoni pelastaa vaivalta ja vaikeuksista."

"Antakaa minunkin tietää milloin saatte hankituksi sen rahan, joka pelastaisi naisen kaikista vaikeuksista;" lausui Theodor, "sillä se suuresti huvittaisi minua. Minä tunnen naisia, jotka palatseissa asuvat, joita joukottain palvelioita on passaamassa, joilla on vaunuja ja hevoisia, hohtokiviä, pitsejä ja kashmirihuiveja, prinsessalle kyllin arvoisia, ja joita kuitenkin huolet kaivaa. Yksi valvoo koko yön tuskitellen viimeksi tehdyn läningin liivistä löytyvää ryppyistä laskua; toinen ei saa unta sentähden ettei Lontoossa eikä Pariisissa löydy eräitä lajia selittämätöntä kiuhtaavaa silkkikangasta; kolmas huolehtii melkein hengeltä itsensä viimeisen pukunsa tähden, joka on niin huonosti sattunut onnistumaan ettei elämällä enään ole mitään arvoa. Asia on niin, että huolehtiminen ja työ ovat ihmiselliselle luonnolle niin välttämättömät, kuin varjo on valolle, ja on mahdotonta estää sitä kenenkään kuolevaisen osasta. Kanarialintu eli kultakala voipi oppia elämään täydellisessä tyytyväisyydessä tämän mailman kanssa, mutta ihminen ei sitä saata. Niin kauan kuin jotakin toivottavaa ja pyydettävää löytyy, niin kauan sitä koetetaan saavuttaa; ja niin kauan kuin sen omistaminen on hankala ja epäiltävä saavuttaa, niin kauan on huolta ja rauhattomuutta mailmassa. Jos määrätön rikkaus vapauttaa vaimon kaikista perheenelämän vaivoista ja vastuksista, kaivaa hän niitä toiselta suunnalta, ja hänellä on niin paljon työtä ja hankaluutta kuin toimeliaammalla perheen emännällä olla voipi. Katso vaan naisia Lontoon eli Nevyorkin ylhäisissä piireissä. Voiko nainen olla ahkerammassa työssä? Illasta iltaan kiiruhtaa toisesta täpötäydestä salongista toiseen, katsoa, kuulla siellä mitä jo ammoin aikoja sitten on kyllikseen nähnyt, kuullut, olla näyttävinään armaalta ja huvitetulta, vaikka kernaasti haukottelisivat suunsa auki, tukehduttavan kuumaa ilmaa hengittää rappusissa ja eteisissä ahdingoissa, ja huvitusten ja valmistusten tähden ei koskaan lepoa nauttia; eikö tämä ole ihanasti vastaava jokapäiväisen elämän hiestymistä ja vaivaa? Ainoa seikka, joka tekee tuon kauhean työn mahdolliseksi kärsiä on se, että se on ihan turhaa työtä eikä ole kenenkään luodun olennon hyväksi; tämä ainoa tekee tuonlaisen työn 'gentiliksi' ja eroittaa sen alhaisesta talouden-työstä. Nuo hennot naisolennot, jotka kolmen kuukauden ajalla jaksavat kolmessa, neljässä seurassa joka ilta kulkea, eivät sietäisi yhtä yötä sairashuoneessa valvoa; ja vaikka he täpötäydessä tanssihuoneessa osoittavat suurta fysillistä voimaa ja kestävyyttä, ja opera-huoneessa kärsivällisyydellä, joka ansaitsisi marttyran nimen, hengittävät mädännyttä ilmaa, eivät he voisi puolta tuntia istua tukalassa kamarissa, jossa laupeuden-sisar monta tuntia oleskelee sairaita ja köyhiä lohduttelemassa ja hoitamassa."

"Kas, nyt Thoro herra on saanut lempiaineestaan kiinni," lausui Jenny. "Heitä hänelle vaan hiukka tilaa naisraukkoja panetellakseen, ja saat heti pitkän esitelmän vastaasi kaikkien heidän vajavaisuuksien ja virheitten luetteloon. Mutta kuule nyt vaan niitä ritarimme Aftonpost'issa lausuu," lisäsi Jenny, ja aloitti lukemisen.

"Naisen aisti, joka hakee levossa ja hiljaisuudessa kuluvaa elantoa, ei merkitse työn halveksimista, vaan kykenemättömyyttä siihen. Nainen ei ikinä ole työntekoon aiottu – ei siksi että työnteko on alentavaista, mutta siksi, että se on naisen kauneudelle raatelevaa kuin raesade kukoistavalle ruusulle. Naisen sija on elämän kukkaistossa; hänen pitää levähtää, katsoa, vastaanottaa, nauttia ja riemuita kaikesta, mikä elämässä on ihanaa ja jaloa; hän ei koskaan saa askeltaa elämän työhuoneesen, jossa kovat kädet silmistään riuhtovat runollisuuden harson ja sydämestään kuolettavat kainouden kukkasen. (Eikö ole tää koreaa ja kukoistavaa, isä? Sehän on vaan silkkaa runollisuutta!) Sentähden mielikarvaudella kuulemme Kristoffer Crowfieldin semmoisella lämmöllä, voisipa sanoa kuumuudella kiihtovan että naisen tulee tehdä työtä, pitää tehdä työtä, ja että työ on hänelle kunniaksi, sekä väittävän että nainen paremmin tarkoituksensa täyttää lakaisin eli paistin-pannu kädessä, kuin silloin kun hän tulee meitä viehättävänä, vastustamattomana ja lumoovana salongissa taikka sisähuoneissa vastaan. Tämän onnettoman erehdyksen seurauksia ilmestyy maassamme kaikkialla, tytöt ovat kaikki kauniita ja kaikki äidit ja vaimot kuihtuneita, prosallisia, ilman mitään viehkeätä olennossaan. Kuinka harvoin tapaa naimisissa olevaa kauniilla eli hienolla iholla, hänen käsiään kun katsoo, ellei hän kuulu korkeimpiin kansanluokkiin? Työ ne pilaa pian, samoin kuin kasvojen iho, muoto ja mielen-ilmaus karkaistuvat. On todella tärkeää että ihmiskunta käsittää sen, että vaimo on kaikenlaisesta työstä vapautettava ja ympäröitävä tarpeenomaisella mukavuudella ja komeudella, jos ei kaikki naisellinen kauneus katoa nykyaikaan."

"No, mitäh, isäni, tästä pidät?" Jenny kysyi naurahtaen, herettyään lukemasta.

"Minä pidän," vastasin minä, "että kirjoittaja, miten te teitte keskusteluissanne, nuori herrasväkeni, tietämättään on toden ja valheen sekoittanut, niin ettei hän itsekään kumpaisestakaan selviä. Se on totta, ettei raskas työ ole naisen tehtävä; hän ei todellakaan ole siihen luotu. Se on myöskin totta että maassa, jossa vaimoa kunnioitetaan ja varotaan, enemmän sivistys ja hienous edistyy kuin siinä, jossa vaimonpuolia alaspoljetaan. Jonkunlainen ritarillisuus naisten kanssa seurustelemistavassa, joka kokee kääntää pois hänestä huolet ja vastustukset, on minun mielestäni omaisuus, jota paitsi mies ei suuresti ole sielutonta eläintä parempi. Mutta toiselta puolen on se myöskin täydellisesti totta, että kun ei monta miehenpuolta löydy, joka ei häpeäisi elää laiskaa ja pyrinnötöntä elämää, tapaa sentään useasti vaimonpuolia, jotka osaamattomuudestaan ja avuttomuudestaan kodin keskuudessa kerskailevat, ikäänkuin tuommoinen taitamattomuus ja kelvottomuus olisi ansiollinen eli ainakin hyvin miellyttävä."

"Ei, nyt isä liioittele," lausui Jenny; "vai miten, äiti?"

"Tuskinpa, tyttöseni," sanoi vaimoni. "Ei kauan aikaa sitten kuulin rouva Tlufferin ylhäisesti maireellisella muodolla lausuvan: 'minä en ymmärrä tuommoisia asioita,' kun oli kysymys eräästä taloudellisesta työstä, jonka toimeenpanemista jokainoan emäntä-nimisen tulisi tietää, joskin hän ei itse siihen käy käsiksi. Monta kertaa olen saman vastauksen saanut koettaessani saada jonkun nuorikon huvitetuksi kuulemaan ruoan valmistamis-keinoa, jota miehensä hyvin kiitti eli joka olisi kivuloiselle lapselleen terveellinen. Minä luulen isän olevan ihan oikeassa, Jenny."

"Aivan niin oikeassa," lausuin minä, "että ensimäinen kirjoitelmani on tätä käsittelevä, ja kaiken tämän paheen juurta ja syntyä lisäksi."

"Juurta ja syntyä?" kertoi vaimoni kyselevin silmäyksin.

"Tuon paheen juuri ja synty on huolimattomuus," vastasin minä, "haluttomuus hyödyllisiin töihin, jota tarkoituksen-peräisesti nousevaan polveen istutetaan jo hamasta lapsuudesta."

"Niin," sanoi vaimoni, "varmaa on, että nykyajan kasvatus enemmän pyytää tieteellisesti viisaita kuin hyödyllisiä ihmisiä."

"Naisten," sanoi Theodor ivalliseesti, "ei tule olla tieteellisiä, ainoastaan moni-oppisia."

"Ovatko taas naiset, nuo raukat, puheen-aineena!" lausui Jenny.

"Ja täydellä syyllä," arvelin minä, "sillä tässä taas ovat naiset enin syylliset. Ensinkin äidit, jotka tyttöjään turhamaisuudessaan kovin hienosti ja lellittämällä kasvattavat, ja sitten nuoret immet itse, joille on kyllin siinä, että mikään työ olisi mihinkään hyödyllistä, pannakseen heti syrjään alhaisen työn, joka ei muka ole heille sopivaa. Johtuu mieleeni eräs Hoodin humorillisia kirjoitelmia, jossa hän tuommoisesta moni-taiteellisesta naisesta puhuu, joka matkalla sattuu joutumaan Saksanmaalla erääsen kurjaan ravintolaan isänsä myötä, joka on sairastunut kuumetautiin. Tyttö poloinen istuu siinä kipeää isäänsä katsellen, ja itsekseen monia taiteitaan luetellen, joista ei, paha kyllä, ainoakaan tässä tilassa voi avuksi olla. Hän osaisi kyllä hänelle italialaisen arian laulaa, eli liitulla kuvaansa piirustaa, pallin hänelle kirjailla, puetettaa hänet aluna-kivillä eli koristaa häntä paperista tehdyllä kukkais-vihkolla, mutta hän havaitsee ettei noista avuista yksikään ole tähän tilaisuuteen sopiva. Viimeksi hän epätoivoisena päättää keittää hänelle vähän sagolientä, mutta, pitsihiansa sytytettyään tuleen ja hienot sormensa noettuaan, onnistuu hän niin huonosti että kokeestaan saapi vadillisen – sagopuuroa.

"Mutta taitamattomuutta tuo on, isäseni, eikä huolimattomuutta," väitti

Jenny.

"Tosi kyllä," vastasin minä, "mutta huolimattamuudessa on taitamattomuuden syntyperä. Jos vaan löytyisi rohkeutta ja uskallusta aina uusiin ja uusiin yrityksiin, niin aina, muutamassa määrässä edes, saataisiin taitoa ja käsitystä tavallisimmista hyödyllisistä toimista. Vaan tytär vastahakoisuutensa pukee sanoihin näin: 'minä en tuota ymmärrä; äiti tekee sen paljoa paremmasti; minä en koskaan voi sitä oppia; minulla ei ole tuommoisiin halua.' Siinäpä se juuri on, ettei hänellä ole hyödyllisiin töihin halua. Hän lukee, soittaa ja laulelee vain, niinkun hän olisi hunajalintu eli satakieli, joka elää vaan ilmalla ja päivänpaisteella. Ja nuo toimet saavat hänen kadottamaan 'halun' kaikkeen muuhun, jonka ohessa hän pitää itselleen alentavana pitää huolta jonku ihmisen hupaisuudesta ja mukavuudesta. Tuleeko hänen sitte täytyminen sitä tehdä, tekee hän sen huonosti ja kömpelösti, ja luulee itsensä olevan 'todellisen naisen,' sentähden ettei hänellä ole tärkeissä asioissa omaa käsitystä ja mielipidettä, pelkää surisevaa mettiäistä ja on epäkäytännöllinen kaikessa. Minun käsitykseni mukaan sitävastoin todellinen nainen ei ainoastaan tiedä mitä hänen tulee tehdä täyttääksensä asiansa, vaan myöskin kuinka hänen tulee tehdä se järkevällä ja suloisella tavalla. Jospa hän vaikka on vaan paneva voita leivän päälle, hän tekee sen hyvin: hän ei leikkele tasaamattomia palasia, hän ei anna leivän palaa, sitä ruskeuttaissa, hän ei levitä tuuman paksulta voita, vaan ojentaa meille niin siististi tehdyn ja maukkaannäköisen voileivän, että saaja kiittää taivasta siitä, että hänelle on sallittu tuommoinen nainen ystäväksi ja hoitajaksi, jos esimerkiksi on kipeänä. Ainoastaan semmoinen nainen voi avioliitossaan ihanuutta ja runollisuutta säilyttää, kun hänessä itsessään on ihanuutta ja runollisuutta, kun hän on kyllin koti-tehtäviin tottunut voidakseen saada taitamattomia ja kömpelöitä käsiä taivutetuiksi toimittamaan mitä hänen hyvä aistinsa ja hienot tavat vaativat, niin että hänen selvät aatteet epävarman käden ohjaavat. Semmoisesta kodista ja semmoisesta vaimosta eivät ulkonaiset huvitukset mieltä houkuttele. Mutta paha vaan – semmoista vaimoa ei ole monelle suotu. Nuorella tytöllä on ehkä usein oikein hyvät päätökset ja aikeet, mutta pienin vastoinkäyminen heti oikeuttaa hänet vastaisista yrityksistä. Hän ehkä usein hoksaa, että hänen tulisi olla siinä ja siinä apuna äitiään säästääkseen eli kotiaan hupastuttaakseen, mutta halunsa ei ole kestävä ja hän etsii ensimäistä hyvää tekosyytä, siitä päästäkseen. Sitten, jouduttuaan naimisiin, huomaa hän pian ettei hänen kotonsa ole miellyttävän hauskuuden pesä, ja hän tietää että se enimmästi riippuu hänestä itsestään. Vaan mistä halu ja taipumus nyt tulisi, kun huolet ovat niin monituiset, kun sitä ei ollut ennen murheettomaan aikaan vanhempain kotosalla? Ja se ei ilmestykään; nyt hän itseään sillä lohduttaa ettei hän mennyt naimisiin ruvetakseen keittiön hoitajaksi, hän miettii ettei miehellä ole oikeutta pitää häntä 'palvelevana', ja muuta semmoista. Pahinta on kuitenkin että hänen haluttomuus ylettyy parempiin, ylevimpiinkin asioihin. Hänestä on yhdentekevä kuinka ihmiskunnan edistymisen käypi, mitä lakeja säädetään, kuinka oikeutta hoidetaan. Enemmän häntä huvittaa tietää 'kuinka käy' viimeisen följetongin päähenkilöitten."

"Vaan," väitti Jenny, "vaimonpuolissa ei tuossa asiassa ole vikapäisyys. Tiedäthän, isä, pidettävän 'epänaisellisena' jo politiikkiin kajoamme eli jos valtiollisissa kysymyksissä rohkenisimme olla omaa mieltä."

"No, no," vastasin minä, "en tahdokaan teistä tehdä politiikoja ja valtiomiehiä, mutta pyytäisin vaimojen tietävän siksi noista asioista, että mieluisasti ottaisivat osaa puheesen, joka kääntyy niihin. Usko minua, tuommoisten asiain, sekä estetiikan, fysikan ja kemian vähittäin tunteminen, olisi vaimoille paljo hyödyllisempi kuin romanien lukeminen, josta he nyt yksinomaisesti elävät. Ja vielä eräs kohta: kuinka äiti voi olla kaikki mitä hänen pitäisi olla pojilleen, jos poika jo parin vuoden koulussa olon jälkeen on etäällä hänen vähäistä katselemis-kykyä ja rajoitettua katsanto-alaa."

"Isä," lausui Jenny, "ole nyt rehellinen ja anna näille nuorille herroillekin moitteita. Me olemme tosiaankin saaneet jo kylliksi; emmekös, ole, Mary?"

"Olemme," myönsi Mary, "ja minä puolestani saan tunnustaa etten minä ole huomannut miesten juuri kovin lämpimästi ottavan osaa yleisiin asioihin, ja pelkään että monta löytyy, jotka eivät erittäin ole huvitetut pienistä tapausten jonosta kodissaan. Ja jos vaimon pitää olla mielevä kyllä mieltyäkseen ja ottaakseen osaa miehen tehtäviin, ei liene liioittelevaa pyytää miehenkin olemaan hyvän ja mieltymään vähän vaimojen toimintoihin."

"Kyllä," sanoin minä, "nyt tulee miesten vuoro. En millään muotoa tahdo tehdä tyhjäksi ettei miesten seassa löydy lukuisasti huolimattomia laiskureita, mutta, hyvät naiseni, suokaa anteeksi, useammissa tapauksissa se on äitin syy, sisartenkin välisti."

(Kovia vastaanväitöksiä, tietysti.)

"Ensiksikin," jatkoin minä, niistä huolimatta, "ei löydy kymmenen äitin seassa yhtä, joka ymmärtää hoitaa poikansa terveyttä. Hänen vaatteensa pitää olla muodin mukaiset, joskin eivät olisi lämpimät ja tarkoituksen mukaiset. Ensimäisten elinvuosien ajalla, se on kyllä tosi, katsotaan kyllä pojan ruumiillisia tarpeita. Mutta kohta nähdään toista: punaposkinen, ripeä poika pidetään vaan sopivana esineenä koreille vaatteuksille, kun moniaita vuosia myöhemmin unhotetaan ruumis ja ajatellaan vaan sielun tarpeita. Isoimman osan päivästä poika istuu koulupenkillä, monen tunnin ajalla kärsien sielun-ponnistusta, suurempaa kuin mihin aika-ihminenkään kykeneisi. Kotona on hänellä läksynsä luettavina, sielläkään ei hän saa vapaasti liikennellä; äidin hermot eivät siedä mitään melua; ja äidin mattoja ja huonekaluja pitää varoa mitä hellimmällä huolehtivaisuudella. Mitä julmimmalla vastavaikutuksella sitten sekä äiti että sisaret poikaa palvelevat, antavat hänelle rajattomia aamiaisrahoja ja lohduttavat häntä joka vaikeudessa makeisilla ja hopea-lanteilla. Kaiken tämän seurauksena on tottumattomuus liikkeessä olemiseen, haluttomuus kaikkeen muuhun, paitsi lukemiseen, itsekkäisyys ja syvä huolettomuus ja väliäpitämättömyys koko mailmaa – enin heikkoa, lellittelevää äitiä ja sisarta kohtaan. Raitista ilmaa ja voimistelevaa liikkumista nuorukainen vihaa kuin tautia, sillä äiti ei ole niihin häntä koskaan totuttanut. Kotona hän ei voi olostua, sillä vaikka kaikki hänen vaatimukset täytetään ja oikkuja noudatetaan kaipaa hän kuitenkin vapautta, jota hän ulkona kodista nauttisi. Työtä hän ei tahdo tehdä, sillä työttömyys on nyt kerran päässyt itämään pyrintöjensä pää-maaliksi, ja jos hän ottaa ruvetakseen mihinkään toimintaan, hoitaa hän sen niin huonosti ettei hän saa sitä pitää. Mutta ellei niin surkeasti ehdi käydä, vaan hän saa toimitus-alan, ja menee naimisiin, tulee hänestä nurea kumppali virkahuoneessa ja varsin ikävä aviomies.

"Hän ei vaan ole auttavainen, tuskin kohtelias, ei koskaan omaisilleen ystävällinen, hän haukottelee viimeistä sanomalehteä lukiessaan, ei kysy hallinnon toimia, ei kysy maan vaurastumista, ei läheisemmän ystävänsä kohtaloa, eikä oikeastaan pidä mistään muuta huolta kuin itsestään. Kaikesta vähin häntä ehkä vaimo ja lapsensa huvittavat; ne pienet ilot taikka surut jotka kotielämässä sattuvat, eivät koske hänen itsekkäisyyttä. Ja jos hän sitte toki oisi tässä elämässään onnellinen! Mutta sitä hän ei ole; hän on surkea ja aina pahalla tuulella. Hänellä on esimerkiksi osakkaisuus eräässä toimitusyrityksessä; ne alenevat. Siinä hänen tavallinen huono onnensa esiytyy, murisee hän: miksi ostinkaan nuo? Muutamia päiviä sen perästä vaimonsa tulee ilosta loistavin silmin vastaansa ja ilmoittaa osakkeiden nousevan salaman nopeudella – 'se seisoo tässä sanomassa.'

"'Kuinka harmittavaa!' huudahtaa hän 'etten useampia ostanut!' Lapset ovat sairaana: 'lähetä tohtoria hakemaan,' sanoo hän, ja menee klubbiin. Lapset ovat paranneet: 'maksa tohtorille,' lausuu hän, ja menee taaskin klubbiin. 'Tule kanssani teateriin!' pyytää häntä vaimonsa. 'En, se on niin ikävästyttävää,' hän vastaa. 'Jää kotiin tänä iltana!' sanoo vaimonsa. 'Mitä minä kotona tekisin?' vastaa hän."

"Kiitoksia, isä," sanoi Jenny, "tuo oli kaunis kuva, tuo."

"Joka ei kaipaa alkuperäistä totuutta," lausui Mary.

"Ei, paha kyllä," vastasin minä; "mutta kaikki tuo olisi ollut toisin, jos äiti olisi poikansa totuttanut yksinkertaisiin, järjellisiin vaatteisiin, terveelliseen hyvään ruokaan, hyödylliseen toimintaan ja ahkeraan terveyttä edistävään työhön."

"Niin, kuitenkin vaimonpuolet jäävät syyllisiksi," lausui vaimoni. "Vaan," lisäsi hän, "jos tämän-iltaisen keskustelumme kirjoitat muististasi, ystäväni, luulenpa totta tosiaan ettet enempää tarvitse sanomalehteen."

Ja minä seurasin hänen neuvoaan, niinkuin minä, sivumennen sanoen, useimmiten teen; mutta pyydänpä että se seikka pysyy salassa sinun ja minun kesken, hyvä lukiani.